"Olemme kasvaneet erillemme."

Luonto on täynnä erilaisia yksityiskohtia, muodostelmia, kasvustoja ja näkymiä. Mitä enemmän keskitymme havainnoimaan luontoa ja sen moni-ilmeisyyttä, sitä enemmän se puhuttelee meitä ja antaa meille mielihyvän lisäksi myös ajattelemisen aihetta. Luonto antaa meille oivallisen kanavan luovuuden ja mielikuvituksen ruokkimisille.

Joka kerta nähdessäni tämän puun minulle tulee mieleen jopa kliseiseksi muodostunut lausahdus "Olemme kasvaneet erillemme." Puu edustaa minulle parisuhteen päättymistä ja selityksiä tapahtuneelle. Elämään ei sisälly enää mitään muuta kuin kaksi toisista erilleen kasvanutta oksaa, jotka ovat laskeutuneet alas raskaan taakan ja tyytymättömyyden painolastista. Puu on niin yksin muiden normaalisti kasvavien puiden joukossa. Se aivan kuin pyytää apua äänettömästi ja tukea kaivaten.

Tälläkin hetkellä ympärillämme ja kenties jonkun kotonakin elää kaksi yksinäistä yksilöä, jotka kulkevat taivalta yhdessä, mutta kuitenkin kaukana ja etäällä toisistaan. He ovat kadottaneet sen yhteisen liekin, jonka lämmössä, vahvuudessa ja säteilyssä on hyvä olla. Jäljellä on vain pieni ja paikoin lievästi palava hiillos, joka kaipaisi hellävaraista, mutta silti voimakasta puhallusta, mutta kummallakaan osapuolella ei siihen enää ole voimia, motivaatiota tai halua. Joskus ei ole enää edes hiillosta, vaan mustaharmaasävyinen, pilkkoutunut tuhka, joka on laskeutunut pieneksi kasaksi aivan kuin odottamaan ulospääsyä. Keinoja liekin sytyttämiseen tai edes hiilloksen puhaltamiseen ei tunnu enää löytyvän, vaan tunnemaailmassa on vain pelkkää tyhjyyttä tai kielteisten tunteiden sekamelskaa.

Niin moni ihminen on yksinäinen, surullinen ja epätoivoinenkin, vaikka ulospäin näyttää, että kaikki on kunnossa. Hän kaipaa jotain, jota on vaikea pukea sanoiksi tai ainakaan uskaltaa sitä tuoda kuuluville. Kodin sisällä, perheen keskellä se voi näyttäytyä huonotuulisuutena, kielteisenä suhtautumisena elämään ja sen eri vaiheisiin, väsymyksenä, passiivisuutena tai sulkeutuneisuutena. Yksilöt pitävät sisällään paljon sisäisiä tunnesalaisuuksia, jotka muille näyttäytyvät kielteisenä ja ihmetystä herättävänä käyttäytymisenä. Asioista ei puhuta tai jos puhutaan, ne näyttäytyvät sotatantereen tapaisina pommiräjähdyksinä, jotka eivät aikaansaa kuitenkaan muuta kuin kodin ja perheen ilmapiirin saastuttamista.

Tällaisessa elämäntilanteessa oleva yksilö on melko avuton, voimaton ja yksin. Asian ilmaiseminen ulkopuoliselle tuntuu häpeälliseltä ja eräällä lailla epäonnistumiselta. Ei haluta rikkoa jotain sellaista, joka on joskus rakennettu täydestä sydämestä, hyvään ja onnelliseen uskoen ja erityisesti lasten tasapainoisen lapsuuteen, kasvuun ja kehitykseen pyrkien. Mutta toisaalta kaiken jatkaminen rikkoo päivä päivältä yksilöä, hänen haavekuvia ja toiveita onnellisesta elämästä. Ulospääsy ei ole helppoa, mutta ei myöskään tällaisessa suhteessa sisälläolo. Ulkopuolinen maailma odotuksineen ja vaatimuksineen tuo vielä lisäpaineita ja -esteitä vapautumiselle.

Välillä ihminen tuntee olevansa kuin lintu häkissä. Hänellä on suuri halu ja kaipuu lentää ja elää näin omanäköistä ja kahlitsematonta elämää, mutta joskus häkin seinien muodostamat henkiset esteet ovat niin vahvat ja lujittuneet, ettei elämässä näe muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä kohtaloonsa. Joskus häkin ovi saattaa jäädä raolleen tai täysin auki, jolloin mahdollisuus vapauteen olisi mahdollista. Kuitenkin jo ajatus siitä tai pieni pyrähdys häkin ulkopuolella saa aikaan voimakkaan syyllisyyden tuntemuksen, jonka laajuus on niin suuri ja syvä, että paluu häkin keskiöön tuntuu helpoimmalta vaihtoehdolta.

Kuka on niin viisas, kaikkitietävä ja täydellinen, että voisi tuomita parisuhteessa kipuilevaa hänen repäistessään lopulta itsensä "vapauteen"? Vapauteen, joka voi sisältää paljon positiivista ja yksilöä aktivoittavaa, mutta johon sisältyy myös vahva syyllisyyden, pettymyksen ja häpeän taakka, jonka puhaltaminen pois mielen syvyyksistä vaatii aikaa ja oman itsensä ja toisen epätäydellisyyden hyväksymistä. Kukaan ei meistä tiedä, mitä kukin kodin sisällä kokee ja tuntee. Sen tietää vain yksilö itse.

Parisuhde, sen ylläpitäminen tyytyväisyyttä tuntien, omia haaveita toteuttaen, mutta kuitenkin kompromisseja tehden ja toisen tarpeet ja toiveet huomioon ottaen on taitolaji, jossa kukaan ei ole täydellinen. Joskus toisilla on vain parempi tuuri. Joskus elämä ei vain mene niin kuin on haaveillut. Elämä on yllätyksellistä, ja aina ei edes oma tahdonlujuus riitä parisuhteen ylläpitoon. Onkin tärkeää pitää tuntosarvet aktiivisina, havainnoida, puhua ja kuunnella, luoda avoin vuorovaikutus ja uskallus tunteiden ilmaisuun jo suhteen alkutaipaleella, jolloin siitä muodostuu luonteva osa yhteiseloa. Joskus tilanteisiin voi auttaa ulkopuolinen apu, mutta silloinkin kaiken lähtökohta on syvä tahtotila, motivaatio ja halu olla ja jatkaa elämää yhdessä.

Kuoleva, kahteen suuntaan haaroittunut puu saa minussa joka kerta samansuuntaisia parisuhteeseen ja sen särkymiseen liittyviä ajatuksia. Tällä kertaa puin ne vain sanoiksi ja tekstiksi. Luonto on täynnä mahdollisuuksia. Sen lisäksi, että se on ihanteellisin ympäristö erilaisille liikunta-aktiviteeteille ja rauhoittumiselle, se antaa mahdollisuuden myös ymmärtää ja käsitellä elämän moninaisuutta suruineen ja iloineen. ❤️