Orpouden tunnekokemukset

Kun näemme kuvia surullisista orpolapsista, jotka ovat menettäneet sekä äitinsä että isänsä syystä tai toisesta, kirpaisevat ne meitä kovasti, ja myötätunto ja suru lasten puolesta valtaa mielemme. Myötäelämme tunnetta, jota he kokevat juuri parhaillaan, ja samoin ajatus siitä, että omat lapsemme tai lapsenlapsemme joutuisivat kokemaan vastaavaa, riipaisee syvästi. Yksilö, jolla ei ole enää kumpaakaan vanhemmista, tuntee olonsa syvästi yksinäiseksi, hylätyksi ja avuttomaksikin. Enää ei ole sitä turvaa, syliä ja läheistä, jonka rakkaus on pyyteetöntä, aitoa, ja luottamus sen kestävyyteen on ikuinen.

Sen lisäksi, että maailma on täynnä orpolapsia, on ympärillämme, lähellämme yksilöitä, jotka kokevat tälläkin hetkellä orpouden tunteita tai ehkä mahdollisesti meistä jotkut kokevat niitä juuri nyt tai ovat kokeneet. Orpous liitetään vahvasti lapseen, joka on menettänyt molemmat vanhempansa ja joutuu elämään ilman heitä, vaikka muuta turvaverkostoa olisikin ympärillä. Orpouden tunteita kokee myös aikuinen, joka on menettänyt molemmat vanhempansa elämästään. Lapsi-vanhemmuussuhde ei katso ikää, eikä lapsena olon tunteeseen ole ikärajaa, vaan läpi elämän olemme joidenkuiden lapsia ja tunnemme vanhempiemme läsnäollessa, vanhempiamme ajatellessa olevamme "lapsia", jotka tarvitsevat näitä rakkaita ihmisiä elämäämme. Eräällä tavalla vanhempien läsnäollessa meissä herää se pieni lapsi, joka kaipaa lohtua, rakkautta, turvaa ja huolenpitoa ja tuntee sitä juuri vanhemmiltaan saavansa. Yleensä vanhemmat eivät ole lapsilleen kateellisia, vaan he toivovat lapsilleen parasta mahdollista, ja tämän tunteen äärellä ja tuntiessa yksilöllä on hyvä ja turvallinen olla.

Kun lapsi riippumatta iästä menettää ensimmäisen vanhempansa on se alkusysäys, matka ja herättely maailmaan, joka on hänelle aivan uusi, ja jota ei voi tuntea, ennen kuin sen on itse konkreettisesti kokenut. Aivan kuin identiteetistä osa vietäisiin pois, ja omaa identiteettiä pitäisi alkaa koota ja rakentaa uudestaan. Oman vanhemman menetys on pitkäaikainen ja syvä prosessi, jossa ei käydä vain menetyksen aiheuttamia konkreettisia muutoksia eikä itse surun kokemusta, vaan siitä lähtee käyntiin kokonaisvaltainen itsensä uudelleen kokoaminen. Kun lapsi menettää myös toisen vanhempansa, tämä tunne- ja identiteettiprosessi lähtee uudestaan käyntiin, mutta nyt vain vielä lohduttomampana ja enemmän rikkovana, sillä lohtuna, tukena ja turvana ei enää ole sitä toistakaan vanhempaa, vaan yksilö kokee olevansa niin yksin. Huolimatta siitä, että yksilöllä olisi oma perhe ja lapsia sekä läheisiä, eräänlainen symbioosisuhde katkeaa, ja näin orpouden tunne valtaa mielen sekä koko fyysisen olemuksen.

Orpouden tunteeseen liittyy vahvasti rakkauden ja huolenpidon menetyksen tunne. Yksilön täytyy yhtäkkiä rikkoontumisen jälkeen koota itsensä uudestaan niistä palasista, joita hänessä on jäljellä. Osa palasista vertauskuvallisesti lähti viimeisenkin vanhemman mukana. Yksilö ei siis ole enää sama kuin ennen tätä kokemusta. On selvää, että oma perhe ja lapset antavat lohtua ja uskoa tulevaan, ja ymmärrys siitä, että symbioosisuhde jatkuu hänen ja jälkipolven kohdalla, kasvaa, mutta myös tieto siitä, että hän on mahdollisten sisarustensa kanssa se vanhempien jatke, herättää monenlaisia tuntemuksia - sekä lohdun että ahdistuksen.

Me jokainen koemme tunteita omalla tavallamme - ainutlaatuisesti, eikä tunnemaailmaamme voi täysin verrata toiseen. Siksi menetyksen, surun, kaipuun ja myös orpouden tunteet ovat yksilökohtaisia eivätkä täysin yleistettävissä. Sekä tunnetta kokeva että sen lähipiirin on tärkeää tiedostaa, että kysymyksessä on kuitenkin elämänkaaren vaiheemme suurimpia muutoksia ja syvimpiä tunnekokemuksia.

Identiteetti rakentuu meissä koko ajan ja näin myös muuttuu ehkä meidän tiedostamattammekin. Jokainen elämänvaihe, siihen liittyvät kokemukset, sieltä tuleva palaute ja niihin liittyvät tunteet muokkaavat identiteettiämme, ja me eräällä tavalla rakennamme sitä koko ajan uusiksi ja kokoamme ja korjaamme sitä niin, että elämä voi jatkua ja me pysyä elämää jatkavina. Joskus näihin tilanteisiin tarvitaan toista ihmistä tueksi. Joskus riittää, että tämän ymmärtää sisäisesti ja ottaa vastaan ja reagoi muuttuvaan itseensä ja niihin liittyvin tuntemuksiin. Lisäksi on tärkeää, että lähellä olevat ymmärtävät ja tukevat yksilöä ja antavat hänelle tarvittaessa tilaa ja ovat läsnä ja saatavilla silloin, kun toinen sitä tarvitsee. Mitä enemmän ja paremmin tunnet toista osapuolta, tiedät myös hänen jaksamisensa sekä yksinäisyyden tarpeen ja ahdistuksen tilan. ❤️