Toisen ihmisen merkitys

Luonto on täynnä mielenkiintoisia ja houkuttelevia yksityiskohtia. Eilen huomasin kaukana ladulta, keskellä kirkasta hankea vanhan katkenneen puun, jonka keskellä oli pieni aukko. Se houkutteli minua jostain ihmeen syystä luokseen, ja siksipä poikkesinkin ladulta ja tunsin lapsenomaista uteliaisuutta kurkistaa aukosta. Onneksi hanki oli kovaa, ja onnistuin pääsemään pienen puuvanhuksen luokse. Kumarruin ja aukosta katsoessani tunsin olevani se pieni, utelias tarkkailija, joka mielellään leikki salapoliisia ja sai nähdä sen myötä jotain, mitä muut eivät nähneet. Samalla kun kurkistin ja näin kauniin näkymän, ajatukseni aktivoituivat näkemään myös ajassa taaksepäin...

Kun olin lapsi, moni asia oli toisin. Oli jotenkin enemmän aikaa olla yhdessä - perheen, suvun, läheisten, kyläläisten kesken. Aina joku oli läsnä, ja ympärillä ja saatavilla tuntui olevan niin paljon ihmisiä. Kaikki auttoivat toisiaan, ja yhdessä tehtiin asioita. Toisen luona käyntiä ei tarvinnut sopia etukäteen, suku oli yhdessä niin joulut kuin niittytalkoot, ja serkkujen kanssa leikittiin lähes joka päivä. Olimme kuin laajennettu perhe, johon kuului muitakin kuin vain kotiväki. Tällaisessa välittävässä ja toinen toista tukevassa yhteisössä oli hyvä ja turvallista kasvaa ja elää.

Elimme aikaa, jolloin meillä kullakin oli merkitys toinen toisillemme, ja vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen olivat luonteva osa elämää. Se oli meille ns tiedostamaton voimavara, jonka ansiosta vaikeatkin asiat selvittiin yhdessä toinen toistamme tukien ja auttaen. Läheisyys, välittäminen ja yhdessä vietetty aika kulkivat rinta rinnan arjen pyörityksen ja velvoitteiden kanssa. Me ihmiset olimme läsnä toinen toisillemme.

Pikku hiljaa, ihan huomaamatta tämä yhteisöllisyys alkoi muuttaa muotoaan. Osittain siitä syystä, että nämä elämämme keulahahmot ja koossa pitävät voimat poistuivat keskuudestamme, ja jäimme jotenkin kuin tyhjän päälle. Toisaalta teknologian kehittymisen ja ulkopuolisten mahdollisuuksien kirjon lisääntymisen myötä aloimme muokata elämäämme niiden mukaisesti siten, että päivittäinen ja jatkuva vuorovaikutus ja yhteydenpito alkoivat hiipua, ja me käperryimme jollain tavalla enemmän omaan maailmaamme, ja keskittyminen suuntautui vain siiheen. Tämän myötä myös itsekkyys alkoi kasvattaa rooliaan ja viedä mukanaan, ja vastavuoroisesti toiseen keskittyvä aika alkoi kaventua ja vähentyä kuin suuri lumipallo, joka sulamisen myötä pienenee ja pienenee niin, että lopulta sitä ei enää ole olemassakaan.

Meidät valtasi kiire, suorittaminen, aikataulutus ja sen myötä päivän sana tehokkuus ja ajanhallinta. Vaikka lapsuuteeni verrattuna meidän apuna oli arkea helpottavia hyödykkeitä ja koneita, tuntui, että aikaa yhdessäololle ja toinen toisillemme ei enää samassa mittapuussa ollut. Kuilu välillämme alkoi kasvaa, ja tuntui, että kuilun toiselle puolelle pääseminen vaati erityisen suuria ponnisteluja, järjestelyjä - eräänlaista sillan rakentamista, joka kuilun vain laajentuessa, vaati koko ajan enemmän ja enemmän. Pikku hiljaa näkemiset ja kohtaamiset korvattiin puhelimella ja sosiaalisen median kautta viestittelyllä ja kuulumisten vaihtamisella. Toisaalta tieto toisesta ja toisen elämänvaiheista saattoi joidenkin kesken olla jopa aktiivisen yhteydenpidon kautta tiiviimpää kuin ennen, mutta fyysisen läheisyyden vähenemisen kustannuksella.

Tällä hetkellä, odottamattoman kriisin myötä olemme tilanteessa, jossa ylempi taho kieltää meiltä fyysisen läheisyyden, vuorovaikutuksen turvataksemme toinen toistemme terveyden, hyvinvoinnin ja olemassaolon. Toisaalta tämän poikkeuksellisen tilanteen myötä meillä on yhtäkkiä aikaa enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Työ, harrastukset ja erilaiset velvoitteet ovat monella pois pyyhkäistyjä - toimia, joihin emme voi, vaikka haluaisimme, keskittyä. Olemme tilanteessa, että vapauttamme rajoitetaan, samoin kuin fyysistä ja konkreettista vuorovaikutusta ja yhdessäoloa. Käperrymme pienempään ja pienempään piiriin, joka useimmilla muodostuu perheestä, joillakin vain yksilöstä itsestään. Olemme oppimis- ja herättelymatkalla ymmärtämään toisen ihmisen merkityksen ja arvon.

Nyt alamme arvostaa entistä enemmän sitä perhettä ja niitä ihmisiä, jotka ovat ympärillämme fyysisessä kodissamme. He ovat yksilölle nyt ainut kontakti ja läsnäoleva taho. Toisaalta alamme arvostaa ja kaivata niitä ihmisiä, läheisiä, jotka kuuluvat lähipiiriimme, mutta joita jo ennen tapahtunutta näimme aivan liian harvoin tai ei juuri ollenkaan. Mieliimme palautuvat yhteiset muistot, ja erityisesti se tunneside, joka välillämme vallitsee. Yhtäkkiä toisen ihmisen merkitys näyttäytyy meille konkreettisemmin, selkeämmin, kirkkaammin kuin aikaisemmin.

Meidät ihmiset on luotu olemaan toista ihmistä varten, läsnä toinen toisillemme. Olemme sosiaalisia yksilöitä, jotka kaipaavat ja tarvitsevat toista ihmistä ja toisia ihmisiä ympärilleen, jotta elämä olisi tarkoituksenmukaista ja merkityksellistä. Kenenkään ei kuuluisi olla yksin eikä ilman välittämistä ja vuorovaikutusta. Me ihmiset tarvitsemme perhettämme, ystäviämme, lähiverkostoa - vastavuoroista ja aitoa välittämistä.

Toivon, että tämän haasteellisen matkan käytyämme meillä on taas taito, halu, kyky ja ymmärrys lapsuuteeni kaltaiseen toinen toisesta välittämisen, huolehtimisen ja läsnäolon kulttuuriin, jossa tärkeimpänä ja merkityksellisimpänä on toinen ihminen. ❤️