Hillahuumaa

18.07.2022

Se on taas se aika vuojesta, että hillat alkaa olla vaan mielessä, ja niistä haluaa puhua ja myös kirjottaa. Hillastelu on sen verran alkukantasta ja lappilaista touhua, että siitä pittää oikeasthan kirjottaakki omala murthella eikä kieliopillisesti oikhen ja ns. kirjakieltä. 

 Eilen mie sitte kävin eka kertaa niitä hilloja kattomassa ja vähän niinku ettimässäki. Ylhensä mie lähen hilhan vasta sitte, ku mie oikeasti tiiän, että ne on kypsiä, mutta sen verran paljo on tullut tänne Fachen hillapostauksia ja -kuvia, että pakko minunki oli sinne jo pyyhältää. Ja voi sitä riemua, ku mie jänkkää kohti tallustelin. Se on kumma juttu, että ku mennee hillastelemhan, niin mettässä kulkemisessaki on ihan oma hohtonsa. Aivan ku ne hillat tuoksahtelis jo mettäpolkua kulkiessa. Muutenki kaikki ympärillä oli jotenki hehkuvampaa ja semmosta energiaa herättelevvää. Olis oikhen juoksuksi halunu pistää, ku niin kovasti teki mieli niitä kultamarjoja nähä.

No, sitte ku jänkälle pääsin, huomasin kyllä heti, että ei, ei, ei ne vielä ole kypsiä. Osa oli vielä ihan tiukasti supussa. Kyllä mie siihen itteäni jo aivopesin, että ei tulis niin kauhea pettymys, mutta toivossa oli kuiten mukava ellää. Mutta sain mie kuiten sen ensi hillan suuhun pistää. Ja joka kerta se on vain yhtä huippuhetki. Se ensi hilla maistuu paremmalta ku mikhän hilla sen jälkhen. Se ku sen just kypsynhen hillan laittaa suuhun, ja sitä imeskellee suussa niin, että hillamehu valluu kieltä kohe, ja makuaisti ottaa vallan. Ja lopuksi nielasee ne jonku inhoamat hillasiemenet syväle suuhun. En kyllä parempaa makunautintoa tiiä. Ja tievoksi, mie en kyllä ikinä niitä siemeniä ole kokenu vastenmielisiksi, enkä mie niitä ruukaa pureskella, vaan nielasen ne vaan hillamehun matkassa syvemmälle itteäni.

Eli kyllä minun pittää vielä ootella, että hillat kypsyy, vaikka niin monelle ne onki jo kypsiä, niin mie en niitä vielä oikhen löytäny. Niin ja muuten, en ole kyllä koskhan törmänny tämmöshen, ku tänhän hillassa. Muistan kyllä joskus lapsena, että kuinka joku oli merkannu hyvän hillapaikan mehukanisterilla tai maitopurkilla puun nokhan niin, että hän varmasti löytäis sen sitte, ku hillat on kypsiä. Mutta ei se silti tarkottannu, että niitä ei olis saanu kerätä. Vähä huonoa omatuntoa mie kyllä tunsin, ku mietin, että mikä pettymys sille merkkaajalle onkhan, ku tullee, ja me olemaki hillat jo keräny. Mutta semmosta se elämä on. Hillassa ei saa olla liian empaattinen.

No, tänhän kuiten törmäsin siis kieltoteksthin, joka oli siis oikeasti sielä suolla, puupalikhan kiinnitettynä. Piti ihan kuva ottaa tästä ihmetyksestä. No, toivottavasti kaikki nouattaa ohjetta, jotta tutkimustyö pääsee toteutumhan. Vaikka ei niissä kohtaa kyllä kovin niitä hilloja ollu. Parempiaki paikkoja olis kyllä ollu, mutta kai siinäki oli joku juju, miksi ne siihen oli just lykätty.

Mie tiiän, että täälä meänki perälä on monia semmosia, jokka on ihan kyllästynny näihin hillajuthuin eikä ymmärrä ollenkhan tätä hillavouhotusta. Mutta luppaan, että en ala jatkuvasti näitä hillapostauksia tekemhän. Ehkä sitte jos oikhen hyvä hilla-apaja sattuu vasthan, niin siitä kuvan otan. On se nimittäin niin harvinaista herkkua. Ja kyllä minusta muutenki hilla on niin kaunis marja, että mukava siitä on kuva napsassa. Ja se vielä, että kyllä sielä hillassa oli sääski poikinens. Onneksi oli sääskihattu päässä, että eivät ihan joka paikhan pääshe. 

Olipa lystiä kirjottaa kerranki omala murthella. Tämä jotenki vaan sopi niin hyvin hilloista kertomishen. Mutta ei muuta ku pittää jäähä nyt oottelemhan, että ne hillat kypsyy. Kärsivällisyys palkithan. Niinhän se sanothan. Sitä mie vaan vieläki ihmettelen, että miten ne jokku niitä on jo niin paljo kerräily täälä meänki suunnassa. No, pittää vaan nautiskella toisten kuvista ja kertomuksista ja oottaa sitä ommaa hillahetkeä.