Kuoleman kasvot ja kiitollisuus elämästä

Tämä päiväni alkoi kyyneleillä. Ei sen vuoksi, että itselleni tai läheisilleni olisi sattunut mitään vakavampaa, vaan ihan myötäelämisestä, kun luin Maarit Feldt-Rannan tuntemuksia syöpätaistelustaan ja lähestyvästä kuolemastaan. Se kosketti, riipaisi ja herkisti. En varmaan ole ainut, johon teksti vaikutti tällä tavalla. Ainakin siskoni oli jakanut sivulleen myös häneen liittyvän jutun, ja minulle se oli osoitus, että myös häntä aihe ja asia kosketti.

Ehkä tunnereaktioni johtui siitä, että kysymyksessä on kaimani ja oman ikäluokkani henkilö, mutta myös siitä, että jostakin syystä olen myötäelänyt juuri hänen syöpätaisteluaan jo kymmenen vuotta sitten, kun hänellä syöpä todettiin. Mietin jo silloin, että toivottavasti hän selviää taistelustaan voittajana ja saa kasvattaa ja olla läsnä lapsilleen, jotka vielä silloin eivät olleet aikuisia. Se oli hänen suurin toiveensa. Lukiessani nyt hänen ajatuksiaan elämästään, jo aikuisista lapsistaan ja jopa lapsenlapsestaan sekä siitä kiitollisuudesta, jota hän kokee elämästään, aloin pohtia kuolemaa ja sitä luopumisen tuskaa, jota kuoleva ja hänen läheisensä tuntevat juuri tällä hetkellä. Tieto siitä, että yhteinen aika loppuu ihan piakkoin, on heillä jatkuvasti mielessä ja osa heidän elämäänsä.

Kuoleman pohtiminen jäi kytemään sisälleni, samoin kuin kiitollisuus siitä, että juuri tänä päivänä olen vielä itse hengissä, elinvoimaisena ja valmiina lähtemään henkiselle hiihtolenkilleni. Luonnossa ollessani näin kaikkialla kuolemiseen liittyviä elementtejä, vaikka edellisellä kerralla olin aistinut luonnon vahvan heräämisen ja monet osoitukset siitä, että luonto on jälleen elossa. Nyt näin lumen sulattua ilmestyneen kasvuston vielä hyvin hauraana ja kuolleena. Pakkassää oli jäädyttänyt jopa ladun reunuksilla olevat solisevat vesivirtaukset, eikä äänen ääntä kuulunut niistäkään. Aivan kuin luontokin olisi ollut muistuttamassa minua kuoleman läsnäolosta ja olemassaolosta. Ainakin se vain vahvisti ja viritti vielä lisää ajatuksiani siihen suuntaan.

Ehkä hyvän ystäväni sairaalakuvat vielä muistuttivat, että kuinka toisenlaista elämä voisi olla. Onneksi ystävälläni kysymyksessä ei ole mitään vakavampaa, mutta silti hänen kokemuksensa ja kuvansa pysähdyttivät minua ymmärtämään, että asiat voisivat olla myös toisin sekä hänen että itseni kohdalla. Sairaalaympäristössä on jotakin pelottavaa, ahdistavaa ja pysähdyttävää, vaikka se hädän keskellä onkin tärkeä turvasatama, johon voi luottaa ja turvautua. Sairaalaympäristössä ollessamme kohtaamme yhtäkkiä toisenlaisen elämän - elämän, joka arjessa niin helposti unohtuu. Siellä olemme toisten armoilla, ja valta ja oikeus itseemme, päätöksiimme ja tekemisiimme vähenevät. Sairaalassa olo saa meidät heräämään ja arvostamaan sitä kaikkea, mitä meillä arjessamme on. Lisäksi ympärillä olevien sairaiden näkeminen osoittaa, että joku tai jotkut taistelevat juuri hengestään, terveydestään ja olemassaolostaan. On paljon ihmisiä, jotka viettävät sairaalaympäristössä aikaa pitkänkin tovin. Se on heidän elämäänsä ja arkeansa, ja pääsy kotiin on vain suuri haave. Ehkä me itse kukin tarvitsemme joskus herättelyä, että osaamme arvostaa sitä, mitä meillä on, ja ennen kaikkea, että olemme terveitä.

Olen pohtinut jo aikaisemmin kuolemaa surun kautta ja erityisesti, mitä omaiset kokevat ja tuntevat läheisen kuoltua. Kuolema on kaikkinensa jotenkin niin mystinen, salaperäinen ja siksi usein niin pelottava. Niin paljon kuin maailmassamme kaikkea on tutkittu, kuolemaan liittyvää totuutta ei ole saatu selville. Kuolema on kokemus, jota ei voi enää jakaa tai kertoa. Siksipä meillä tänne jäävillä ja täällä elävillä on vain omakohtainen käsitys, ajatus ja ymmärrys siitä, mitä se mahdollisesti on, ja mihin se päätyy. Ehkä ajatukset taivaasta, poisnukkuneiden rakkaiden kohtaamisesta siellä tai sielunvaelluksesta ym. ovat meille lohduke tai lievitys pelolle, jota kuolema ajatuksena jo herättää.

Muistan, kun lohdutin äitiäni mummoni kuoltua 96-vuotiaana sillä, että mummo on saanut elää harvinaisen pitkän elämän, ja että saamme olla kiitollisia siitä, että hän eli kanssamme niin pitkään. Sillä hetkellä, surun keskellä se ei tuntunut äitiäni niin lohduttavan, mutta ajan kanssa uskon, että kiitollisuus yhteisestä pitkästä eletystä ajasta on vahvistunut ja lisännyt hyväksyntää tapahtuneelle.

Totuushan on, että me jokainen lähdemme täältä joskus, eikä kukaan ole saanut iankaikkista elämää. Elämän kiertokulku vain on sellainen. Me synnymme, elämme ja kuolemme. Ja mitä pitemmän elämän saamme elää, sitä kiitollisempia saamme olla. Siksi jokaisena aamuna kun heräämme terveenä ja elinvoimaisena tai ylipäätään heräämme, olkaamme kiitollisia siitä. Jokainen päivä on meille lahja, ja jokainen eletty päivä on muisto, jonka voimme tallettaa elomme aarrearkkuun. <3