Luopumisen tuskaa

Eilen oli lämmin, kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Heräsin jo aikaisin aamulla jännittävien asioiden äärelle, ja muutenkin olin täynnä tarmoa ja intoa. Nautin auringon lämmittävistä säteistä, sopivasti sulaneesta herkkujäätelöstä, hetkestä äitini kanssa ja kauppareissulla tapahtuneista kohtaamisista. Päiväni täydensi pyöräily maalaismaisemissa - näkymissä, tuoksuissa ja kiireettömyydessä, jotka olivat läsnä lapsuudessani. Päivän ihanasta annista johtuen, sillä hetkellä olin niin onnellinen.

Elämä on kuitenkin arvoituksellista eikä koskaan voi tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Tämän sain kokea eilen kirjaimellisesti. Soitto kotoa ja ripeätahtinen loppurypäisy pyörällä, ja olinkin keskellä "kaaosta", jossa yhdistyi monia voimakkaita tunnereaktioita. Yhtäkkiä kaunis kesäpäivä ja kaikki se kauneus ja ilo siitä jää taka-alalle ja aivan kuin menettää merkityksensä, ja elänkin hetkessä, jonka täyttää ahdistus, pelko, suru ja luopumisen tuska. Olen kohtaamassa kuolemaa, jonka voima on niin suuri ja mullistava, että se pysähdyttää kaiken muun ympäriltäni. Olen menettämässä uskollisimman ystäväni - olennon, jolla oli minulle aina aikaa, joka oli aina iloinen nähdessään minut, jolle olin se tärkein ihminen, ja joka täytti jokapäiväisen elämäni olemassaolollaan. Olimme yhdessä lähes aina, ja loppumatkan ystäväni seurasi minua joka paikkaan, mihin meninkin. Ystäväni oli kuin varjo, joka seurasi kulkuani uskollisesti ja jokaista liikettäni seuraten. Loppuajasta se tuntui välillä jopa ahdistavalta, mutta ymmärsin, että tämä kaikki kuuluu osaksi yhteistä matkaamme ja sen loppuhetkiä. Silloin kun toinen tarvitsee sinua ja on heikoilla, parasta, mitä voit antaa, on sinun läsnäolosi, läheisyytesi, kosketuksesi ja osoitukseksi siitä, että rakastat ja välität.

Päätös siitä, että uskollisimman ystäväni on aika päättää matkansa, on riipaiseva, raastava ja tuskallinen. On aika luopua jostain sellaisesta, joka on antanut elämälle sisältöä ja tunteen omasta tärkeydestä ja tarpeellisuudesta. Mutta ennen kaikkea on aika sanoa hyvästit ystävyydelle ja uskollisuudelle, jota ei koe kenenkään muun osalta samalla tavalla. Yleinen ja omaan korvaani kliseinen ja tarpeeton lohdun lausahdus, että sehän on vain koira, jouduthan luopumaan rakkaista ihmisistäkin, herättää minussa monia ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kenenkään ihmisen tunnekokemusta ja -maailmaa ei pidä vähätellä, vaikka sillä olisikin hyvää ja lohtua tuova tarkoitus. Koskaan ihminen ei ole toiselle osapuolelle niin epäitsekäs ja lojaali kuin karvaystävä on. Ihmisen kanssa vuorovaikutus on erilaista, sillä siihen sisältyy molemminpuoleinen, tasavertainen vuorovaikutus sekä hyvässä että pahassa. Karvaystävä ei koskaan satuta sinua sanoillaan eikä hyödynnä sinua vain silloin, kun sitä tarvitsee. Vaikka on totta, että esimerkiksi omat vanhemmat, lapset ja kumppani ovat niitä rakkaimpia ja tärkeimpiä maan päällä, se ei heikennä eikä vähennä sitä tunnetta ja rakkautta, jota tunnet uskollisinta ystävääsi kohtaan. Yhteys koiran kanssa on ainakin itselleni paljon muuta kuin miltä se ulospäin näyttäytyy. Siinä on samoja piirteitä kuin rakkaudestani ja yhteydestäni luontoon. Itse voin olla äänessä, näyttää tunteeni ja olla aidosti oma itseni, ja toinen osapuoli tuo olemassaolollaan minulle turvaa, lohtua, läheisyyttä sekä ennen kaikkea iloa ja onnea.

Ympärillämme on paljon ihmisiä, joille koiraystävä on se tärkein ja ehkä ainoakin todellinen ja aito ystävä. On ihmisiä, joilla ei enää vanhemmat elä eikä ole lapsia eikä ehkä kumppaniakaan, mutta heillä on koira, joka antaa heidän elämäänsä sisältöä, läheisyyttä, rakkautta ja tunteen, että olemme toisillemme merkityksellisiä. Niin moni ihminen olisi ilman koiraa tai muuta lemmikkiä paljon yksinäisempi, onnettomampi ja "tyhjempi". Rakas karvaystävä antaa ihmiselle jotain sellaista, jota kukaan muu ei voi antaa. Uskollisuuden, lojaalisuuden, aidon ja pyyteettömän rakkauden, jonka tietää vain sen kokenut. Tunne, jonka kokee tämän menetettyä, on niin lohduton ja raastava, eikä sitä voi pyyhkäistä pois järjen ääntä kuulemalla. Se täytyy vain tuntea, kokea ja elää niin kauan, että ajan mittaan tunne muuttaa muotoaan, ja jäljelle jää kaunis muisto yhteisestä matkasta, joka valitettavan usein tuntuu vain aivan liian lyhyeltä, mutta sitäkin arvokkaammalta. ❤️