Poikkijärvi - muistojeni kohde tänään
Tänään hiihtelin taas järven jäällä. Se on kyllä kans mukavaa puuhaa kirkkaalla kelillä, kun ympärillä on vain aukeus, ja taivaan koko kirjon näkee niin hyvin ja avoimena. Järveltä näkee myös kaiken ihan eri silmin. Jokainen talo ja rakennelma näyttäytyy uljaana ja omina yksilöinä, ja sen myötä alkaa miettiä erityisesti vanhempien talojen osalta, miksi niiden kotisija on valittu juuri tietylle paikalle. Järvellä ollessani tunnen jossain muodoin historian huminaa, ja eri suvut ja henkilöt palautuvat mieliini aivan uudella tavalla. Samalla kuljen aikamatkaa lapsuuteen, jolloin vesistöjen kautta kulkeminen kesät talvet oli normi arkea.
Kuusikko, jossa itse asustelen, on sukujeni maita, ja vielä lapsuudessani siellä ei juuri muita asunutkaan kuin sukulaisia. Vastapäätä Kuusikkoa on itselleni myös jotenkin läheinen Poikkijärvi, jossa lapsuudessa tuli usein kuljettua. Nimensä mukaisesti sinne ja sieltä kuljettiin järven poikki, mikä lyhensi matkaa kummasti. Myös Poikkijärvellä on sukujeni maita, ja onkin hienoa, että yksi serkuistani perheineen asuu vielä tänäkin päivänä siellä. Aivan kuin sukumme tarina jatkaisi kulkuaan siellä ihan samalla tavalla kuin täällä Kuusikossa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se lämmittää mieltäni. Kummitätini ja -setäni asustelivat Poikkijärvellä mielestäni kylän kauneimmalla paikalla, ja joka kerta mentyäni lapsena sinne tunsin paikan ainutlaatuisuuden ja kauneuden. Lisäksi niin laajat mansikkamaat kuin monenlaiset karvaystävät saivat minulle erityisen tunteen, että olen maalla, vaikka omassa lapsuudessani koko kylä, Sirkka, oli maaseutua.
Auringon kadotessa muille maille, kuu alkoi ottaa vahtivuoroaan hentona, mutta yksinkertaisen kauniina. Se on taivaskaveriaan vaatimattomampi yksilö, mutta ehkä juuri siksi se luo ympärille jotain taianomaista ja samalla alkukantaista ja rauhoittavaa. Katson kumparetta, johon kukin vuorollaan on pystyttänyt turvasatamansa. Auringon säteillessä se on mitä valoisin paikka, mutta taas tuulen tuiverruksessa sekä talo että sen asukit joutuvat koetukselle. Mieleeni palautuu vuodelta 1939, ennen sotia kuvattu elokuva Vihreä kulta, joka on osittain kuvattu juuri Poikkijärven kumpareelta. Vaikka aikaa siitä on kulunut jo tovi, ja sota turmellut ympäristöä, jotain hyvin samaa näen ja aistin edelleen tässä maisemassa. Kumpareen ja muutaman sodalta selvinneen rakennuksen lisäksi järvi ja sen ympäröivät tunturit ovat edelleen olemassa ja muistuttamassa, että luonto on pysyvää, vaikka me asukit vuorollaan täältä lähdemmekin pois. Tärkeää onkin, että me jokainen vuorollaan pidämme luonnosta huolta, sillä se tarjoaa meille ympäristön, jossa on vain niin hyvä olla. 323Tavoitetut henkilöt60Sitoutumiset-JakelupisteetMainosta julkaisua24242 kommenttia3 jakoaTykkääKommenttiJaa
2 kommenttia
Osuvimmat
- Eva-Maria Niemi-KorpelaPoikkijärvi 1
- Tykkää
- Vastaa
- Piilota
- Lähetä viesti
- 9 t
Onnensäde
Julkaisija: Maarit Kaarela-Mustonen · 4 pv · Aurinko on taas luonamne. Päivä päivältä vahvempana