Surun hetkellä valon näkeminen vaikeaa

Katselen ulos ikkunasta. Ulkona tuulee voimakkaasti, minkä seurauksena viimeisetkin lehdet puista päästävät otteensa ja tippuvat maahan. Luonnon elinvoimainen vihreys ja kasvu alkavat väistyä, ja tilalle tulevat sävyt, jotka kertovat, että luonto on valmis muutokseen. Vaikka pidän syksystä ja sen värikkyydestä ja raikkaudesta, varsinkin näin loppusyksystä se kertoo minulle elämän varjopuolista, menetyksestä, surusta ja kaipuusta. Ehkä suuri syynsä tälle on se, että olen menettänyt itselleni niin rakkaan ja tärkeän henkilön juuri tähän aikaan, kun luontokin tekee ikään kuin kuolemaa. Siksi sen olemassaolon muutos muistuttaa minua vuosi vuodelta tästä surun kokemuksesta, ja tietyllä tavalla konkretisoi ja herättelee minua muistuttamaan elämän kiertokulusta ja myös elämän surullisimmista hetkistä. Luonto eräällä tavalla vuodenaikojen vaihteluillaan ja muutosprosessillaan osoittaa meille, miten elämäkään ei ole olemassaololtaan pysyvä olotila, vaan jatkuvasti muuttuva, etenevä ja sitä kautta valmis uudelle ja tulevalle.

Suru on tunnetila, jota me jokainen käymme omalla tavallamme, eikä yhtä oikeaa tapaa surra ole. Oma persoonamme, aikaisemmat kokemuksemme surusta, tapamme ilmaista ja tuoda tunteita esille sekä elämänkokemuksemme yleensäkin vaikuttavat siihen, miten surutyömme näyttäytyy ulkopuolisille sekä itsellemme. Kuitenkin yhteistä meille kaikille on se, että suru koskettaa, satuttaa, hajottaa ja vie ainakin hetkeksi pohjan elämältä. Valon näkeminen siinä tilanteessa on vaikeaa, jopa mahdotonta. Tämä on tärkeää hyväksyä ja ottaa vastaan.

Surun kokemuksessa tärkeää on, että rinnallasi on läheisiä, jotka kuuntelevat, auttavat ja tukevat. Surun kohdanneen henkilön kohtaaminen ei ole helppo asia, vaan se pysäyttää karuudellaan ja lopullisesti muuttuneella tilallaan myös kanssakulkijat. Siksi oikeiden sanojen löytäminen ja lohdun antaminen voi olla hyvin haasteellista ja vaikeaa. Kuitenkin on tärkeää, että kukaan ei jää surussaan yksin. Itselleni surun kokemuksen suurin lievittäjä ja lohtu on ollut luonto, joka läsnäolollaan antaa minun olla heikko, sureva ja rikki, eikä sanoja minun ja luonnon välillä tarvita. Jo pelkästään luonnosta huokuva rauha, hiljaisuus ja lempeys saavat minut voimaan ainakin hetkellisesti paremmin ja pikku hiljaa eheytymään. Luonnossa ollessani minun ei tarvitse miettiä läheisieni surua, olla vanhempana lapsien vahva tuki tai pyörittää kaikesta huolimatta arkea ja velvoitteita, vaan saan olla itsekseni, yhteydessä sekä itseeni että luontoon. Tärkeintä surun kokemuksessa onkin käydä sitä läpi tavalla tai toisella, eikä jättää sitä käsittelemättä, kokematta ja tuntematta. Ihmisen elämään kuuluu vahvasti myös negatiiviset, kuormittavat ja synkät tunnekokemukset, eikä niiden tuloa voi välttää. Se on osa elämää.

Omasta kokemuksesta sekä muiden tarinoita kuultuani voin sanoa, että suru ja kaipuu läheisen menetyksestä ei häviä koskaan meistä täysin pois, vaan se tekee meihin näkymättömän jäljen, joka on läsnä jatkossa elämän taivalta kulkiessamme. Toisaalta tämä kokemus lisää ymmärrystä ja empatiaa toisten ihmisten kokiessa vastaavia tilanteita. Samalla ajan kuluessa se voi muuttaa arvomaailmaamme ja luoda jopa onnellisuutta ja kiitollisuutta siitä kaikesta, mitä meillä vielä on, ja mitä meillä oli. Uskon, että surun kokemus on osaltaan tehty meille elämänkoulua käyville osoitukseksi ja opiksi siitä, että kukaan tai mikään ei ole itsestäänselvää. Elämässämme on paljon hyvää ja onnellisuutta ja iloa tuovaa, mutta tarvitsemme välillä pysäytystä ja herättelyä tälle kaikelle. Oli kysymyksessä sitten kuka tahansa yksilö, kuoleman kohtaamisessa ja surun kokemuksessa olemme kaikki täysin tasavertaisia. Elintasolla ja mammonien määrällä emme voi välttää tai lieventää surun kokemusta. Meidän jokaisen on se välillä koettava. Tärkeää onkin, että uskallamme ja olemme tarpeeksi vahvoja käsittelemään ja käymään läpi sen tunneprosessin, jotta voimme eheytyä ja jatkaa matkaa eteenpäin.

Jos katsot ikkunasta, luonto tosiaan on tällä hetkellä valmiudessa kasvun ja elinvoimaisuuden päättymiseen. Kukkien kukinta on hiipunut, ja ne alkavat notkua alaspäin ja luovuttaa. Puiden lehdet tipahtavat maahan ja alkavat lakastua. Luonnon vedet taistelevat tulevaa kylmyyttä vastaan, mutta niiden on hyvä lopulta luovuttaa ja antaa jäisen pinnan pysäyttää niiden meille näkyvän liikkeen. Luonto on valmis tulevalle. Ajan kuluessa kasvun päättymistä esittävä näytös muuttaa muotoaan ja alkaa pikku hiljaa pakkasen ja lumen myötä tuoda meille jälleen valoa, puhtautta ja kirkkautta. Ympärillemme muotoutuu valkoisuuden lumoa ja taikaa, joka osoittaa meille ihmisille, että elämän loppu voi olla myös uuden alku. Luonto ei kukoista eikä kasva, mutta se jatkaa elämäänsä muuttuneena, mutta silti valoa ja kauneutta meille tuovana.

On tärkeää löytää valo tai edes pieni onnensäde elämään pikku hiljaa - silloin kun olet siihen valmis. Me kanssakulkijat, läheiset, ystävät olemme se turvasatama, johon surun ja hädän keskellä voi tukeutua. Lisäksi tärkeää on muistaa myös tällaisella hetkellä oma itsensä, oma minuutensa ja käydä vuoropuhelua itsensä kanssa. Mitä enemmän ymmärrät itseäsi ja tunteitasi ja pystyt niitä itseksesi käsittelemään, sitä nopeammim selviät ja eheydyt myös surun kokemuksestasi. Muuttuneena, mutta kuitenkin siitä selviytyneenä. Ja lopuksi, ethän unohda luonnon merkitystä eheytymisessäsi. Minulle henkilökohtaisesti se on ollut keino löytää valo elämään hetkellisen pimeyden jälkeen. Ehkä niin voi käydä myös sinun osaltasi, kun annat siihen vain mahdollisuuden. <3