Luonto mielikuvituksen herättelijänä

Täällä mie olen! Ihan ypöyksin. Älä jätä minua!" Hilla loisti yksinäisyydessään pitkän matkan päässä ja märän suokaistaleen ympäröimänä. Katsoin sitä hetken, käänsin katseeni ympärilläni oleviin hillamättäisiin, jotka olivat tupaten täynnä loisteliaita, vastakypsyneitä ja mehukkaita hilloja, mutta ne olivat minulle ihan vaiti ja siksi niin paljon mitättömämpiä siinä hetkessä. Lähdin juoksemaan yksinäistä hillaa kohta, vaikka maasto olikin märkä ja upottava, ja hilla itsessään melko vaatimaton. Äiti ja isä huutelivat perääni ja kutsuivat takaisin. Täällähän ne hillat olivat, ja reitti, jota tallustin, muutenkin haasteellinen. Mutta jatkoin vain kulkuani. Päästyäni hillan luokse ja napattuani sen pieneen kätöseeni, tunsin itseni onnelliseksi ja niin myös tunsin hillan olevan. Olin pelastanut hillan yksinäisyydeltä ja yksin jäämiseltä, ja matka takaisin paremmille hillamättäille sujuikin iloisin askelin. Vanhempani ihmettelivät, miksi minun piti hakea yksi hilla sieltä kaukaa, kun lähellä niitä oli runsain määrin. En kertonut sen kummemmin syytä vanhemmilleni silloin, sillä se oli minun oma salaisuuteni. Läheskään kaikille eivät hillat juttelekaan...

Tämä muisto palautui mieleeni, kun katselin suolla olevia yksinäisiä hillayksilöitä, jotka loistivat hyvin harvakseltaan. Tällä kertaa ne eivät kuiskineet minulle, mutta pelastin ne silti astiaani ja iloitsin jokaisen olemassaolosta. Hillastelu on ollut osa minua jo viisivuotiaasta tyttösestä lähtien. Se oli jokakesäinen kohokohta, sillä silloin olimme koko perhe yhdessä, ja meillä ei ollut kiire mihinkään. Jo ensimmäisiä kertoja hillassa ollessani nautin siellä olosta erityisen paljon. Aukeat ja laajat hillasuot ovat vaikuttava ja rauhoittava näky. Siinä on jotain samaa, kun jos katselet meren äärettömyyksiin. On tilaa hengittää ja olla. Ja se tuoksu. En tiedä parempaa tuoksua kuin hillasuon tuoksu. Ja se tunne, kun saan pistää ensimmäisen juuri auringon kypsyttämän hillan suuhuni, ja hillamehu pääsee valumaan suussani. Sen parempaa herkkua en ole tässä elämässäni syönyt. Lisäksi hillastelusta tekee erityisen kiehtovan se, että se ei ole liian helppoa, vaan sen eteen pitää tehdä töitä, tarpoa ja kyykkiä edestakaisin vaikeissa, kosteissa maastoissa lukuisten sääskien ympäröimänä. Minulle hilla on ollut aina marja numero yksi ja se arvokkain marja.

Mielikuvitus - se on myös kulkenut aina mukanani. Se on ollut elämäni rikkaus. En ole tarvinnut lapsena juurikaan leluja tai muuta kaupallista härpäkkää, vaan minulle on riittänyt luonto ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Olen ollut onnekas, että olen saanut kasvaa ja asua ensimmäiset vuoteni luonnon ja hiljaisuuden keskellä. Olin lapsena kaiket päivä ulkona, erityisesti kesällä, jolloin yötön yö oli ilonamme, eikä luonnon pimeys siis rajoittanut leikkejämme. Toisaalta kaamosajan pimeys, tähtitaivas ja revontulet olivat luontoystäviäni, joita saatoin katsella pitkät tovit. Minulle revontulet ovat välillä kuiskineet, välillä huudelleet ja välillä valittaneet. Mutta lähes aina olen saanut olla niiden liikkeiden ja äänien alapuolella vain tuijottaen niitä ja niiden taianomaista läsnäoloa. Joskus olen juossut niitä pakoon, piiloillut tai vain lumihangessa maaten niiden kauneutta katsellut. Pilvet ovat olleet minulle aina erilaisia hahmoja eivätkä vain valkoisia pumpuleita. Kuuset ovat olleet aina suosikkipuitani. Niiden alle olen tehnyt monia havumajoja, ja niden suojelukseen olen saanut paeta sateen märkyyttä ja koleutta. Lisäksi kuusenhakureissu oli jokavuotinen traditioni isäni kanssa, ja meillehän ei mikä tahansa kuusi kelvannutkaan. Myös kuuset ovat minulle kuiskineet ja yrittäneet houkutella itseään mukaamme. Minulle kuusen kaato oli aina kuusen pelastus eikä kuusen kuolema, sillä se pääsi lämpimään kotiimme ja sai mitä kauneimman koristuksensa ympärilleen. Se oli silloin osa perhettämme, ja siksi ystäväni.

Luonto on mitä paras ja otollisin mielikuvituksen, luovuuden ja sitä kautta ongelman ratkaisun kasvattaja lapselle. Se ei anna valmiita ja helppoja ratkaisuja, vaan haastaa ja aktivoittaa lapsen niin avoimen ja alttiin mielen. Luonto ei silti vaadi lapselta mitään tiettyä, vaan se antaa lapselle luonteenomaisen mahdollisuuden ja kasvualustan leikin, kasvun ja kehittymisen maailmaan. Luonnon hiljaisuus rauhoittaa, mutta toisaalta laittaa aistit aktiivisiksi ja herkiksi. Luonto on täynnä erilaisia maastoja, näkymiä, kasvustoja, ulokkeita, ääniä ja tuoksuja. Lapsuudessa yksilö on niin avoin, altis ja aito vastaanottamaan kaikkea, ja siksi vielä herkempi luonnon tarjoamille mahdollisuuksille. Kun sinulla on mielikuvitusta ja sen mukana tuomaa luovuutta, pääset tekemään elämästäsi entistä kokemusrikkaamman ja voit oman mielesi sopukoissa nähdä, kuulla, elää ja kokea paljon sellaista, joka ei ole konkreettista nähtävillä ja olemassa. Sitä myöten saat myös valmiuksia ongelmien ratkaisuun etkä luovuta helpoimman ratkaisun epäonnistuessa, vaan näet jo mielessäsi toisen mahdollisuuden.. 

Sen lisäksi että luonto on mitä paras henkisen hyvinvoinnin lähde meille jokaiselle, se on myös mitä paras kasvualusta lapsen mielikuvituksen ja luovuuden herättelylle ja kehittymiselle. Tätä luonnon tarjoamaa mahdollisuutta pitäisi hyödyntää niin perheissä ja kotona, päiväkodeissa kuin koulumaailmassa. <3